torstai 25. syyskuuta 2014

Käsillätekemisen syvin ja pehmoisin olemus

Miksi sinä neulot? Miksi sinä värjäät? Miksi tuijotat sinne jonnekin kaukaisuuteen haaveileva ja mietteliäs katse silmissäsi?

Näin minulta useinkin kysytään. Harmikseni blogiin asti ei viime aikoina ole liiaksi töitä pulpahtanut, mutta tuleehan noita töitä kuitenkin tehtyä koko ajan. Minä vain olen neulojana sellainen, että unohdun usein silittämään syntyvää pintaa ja värikoodia. Tuijotan säikeitä ja kuituja lumottuna. Eihän siinä oikein niitä silmukoita kovinkaan nopeasti silloin synny, kun taivaanrannan haavehtija niitä vain tuijottelee ja neuloo silmukoita hitaanlaisesti ja huolellisesti. Mutta olenkin todennut, että minulle tämä on visuaalinen elämys, sellaisenaan lähes terapeuttinen toiminnan muoto. 


Sitä ihaninta kuitua


ja aurinkoisinta lankaa

Jos en neulo, niin haaveilen ja suunnittelen seuraavaa, pohdin kenties lankaa ja sen koostumusta ja värjäisinkö kenties sen vai ostaisinko kaupasta ja mistä.

Ja useimmiten minulla onkin tämän näköinen kombo ympärilläni


Tämä neiti tai joskus koko viidenkin kopla saalistaa kilvan välineitäni tai syö lankojani.

Mutta yhtäkaikki yhdessä tai erikseen kaikki nämä ovat minulle niin rakkaita. Olenkin todennut, että kun äiti on tyytyväinen niin aika moni muukin perheessä voi hyvin ja sehän taisi ollakin todeksikin tutkittu juttu se.


Neela ei muuten voi vastustaa kehruuvilloja. Olisi varmaan syönyt koko letin jos ei väliin olisi ehtinyt. Hassu pikku neiti.

Nyt ei kun jatkamaan harrastuksia. Lämpöiset kiitokset kaikille edellisen postauksen kommenteista. Olen ne kaikki kyllä lukenut vaikken jokaiseen vastannutkaan.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Tiimalasin hiekkaa

Sitähän se aika on ja varsinkin pienten kissanpentujen elämässä jo muutamakin viikko saa aikaan hurjan muutoksen. 

Katsokaas vaikka!


Velmu 15 viikkoa. Kultamuru kehrää varmaankin puolet hereilläoloajastaan ja herättää minut aamuisin laittamalla päänsä kaulalleni leuan alle ja hyrisemällä hurrrrjasti.


Pipsa 16 viikkoa. Murunen hallitsee pikku primadonnan elkeet mennen tullen ja on vallannut sängyt. Eläinlääkäri muuten löysi tyttelistä muutaman mustankin karvan, hihii! Pinkovat Velmun kanssa peräkanaa joka hetki.


Neela 16 viikkoa. Rakkauspakkaus parasta A-laatua. Neelalla on lehmän hermot ja iskä-Pekan ulkonäkö. Vieläkin silloin tällöin mamin maitobaari maistuu.

Eläinlääkäri sen tosiaan rokotuksessa totesi nappiin: täydellisiä pieniä kissoja.

Tänään kun kolottaa enemmän kuin laki sallii, on karvaenergia ollut todella paikallaan. 

Eilen tulimme tämän näköisen sään läpi, huh! En olekaan vettä näin paljon nähnyt kerralla aikoihin.


Tuolla vasemmalla seisoi hirvi ja siinä me edelläajavan kanssa odotimme, että hänen korkeutensa sai päätettyä minne suuntaisi.


Ja sylistähän löytyi tietysti tämä kärmes. Kyllä se valmistuu, juu juu! 

Ihania syyspäiviä teille kaikille ihanat lukijani. Nautitaan ilmoista vaikka sitten niistä sadepisaroistakin, eikös?

tiistai 9. syyskuuta 2014

Ihana Velmu!

Uskokaa pois, ihana pikku mies on:)

Tässä kuvassa ollaan hitusen syyllisen näköisiä molemmat, olikin juuri kieritty ja pyöritty hyrränä ympäriinsä. Ilme sen kertoo: "Minä vain pikkuisen taputan mami"


 Velmu on nyt ollut luonamme viikon ja kaksi päivää. Poika on hurmaava luonne, huikean kova kehräämään ja puremaan. Kynsiä hän ei käytä juuri lainkaan, onneksi. Kova poika myös juttelemaan. Naukuääni on hyvin vieno ja pieni. Pikkuisella on tarmokas ja rohkea luonne ja Pipsan sekä Neelan kanssa on melkein heti alkanut sujumaan tosi hyvin. Kuten voitte kuvastakin nähdä. Siinä sitä ollaan höyhensaarilla yhdessä Pipsa-neidin kanssa.


Pipsalla on tästä nykyisestä pentutriosta kaikkein pippurisin luonne. Pistää niin Neelan kuin Velmunkin ojennukseen niin halutessaan.

Ei ole enää myöskään ongelmaa isompienkaan kissojen tai Annin osalta. Pientä varautuneisuutta toki vielä, mutta syövät jo samalta kupilta ihan sovussa ja saattavat jopa nukkuakin lähekkäin. Anni kun joskus äkkinäisesti lähelle ponnahtaa niin saattaa pörhistää itsensä siiliksi, mutta muuten ei mitään suhinoita enää. Pojuhan alkuun nukkui Nökön huoneessa, mutta nyt on ryhtynyt meidän aikuisten sängyssä uinailemaan. Tänäkin aamuna heräsin hurjaan pörinään jalkopäädystä.

Niin - myös Ella ja Patu ovat lähteneet uusiin rakastaviin koteihinsa. Kova ikävähän meillä heitä on, mutta niin hyvät kodit saivat kumpainenkin, ettei voi suruissaan ollenkaan olla. Näinhän sen oli tarkoituskin mennä. Onneksi saamme heistä vielä kuulla matkan varrella kuulumisiakin. 

Muutoinkin voin olla tyytyväinen. Tutkintotodistukseni tupsahti postista viikko sitten. Vaikea uskoa, että urakka on ohitse, jospa sitä nyt ehtisi muutakin tekemään. Alkuun vaikkapa kirjaa taidan lähteä lukemaan. Palaillaan taas eetteriin:)