Onni on..oma karvakaveri

Pahoittelen heti alkuun kuvien laatua, olivat vain niin hauskoja, että oli pakko laittaa tällaisenaan. Ei noita oikein saanut paremmaksikaan.

Jostain syystä tuo suurikorvainen, nappisilmäinen nuuskunokka on mitä halattavin kapistus. Eikä yleensä pistä vastaankaan halauksia - päinvastoin. Lasten tullessa kotiin käy yleensä niin, että häntä heiluttaa koiraa eikä toisinpäin.

Aikoinaan vanhan Retun eläessä Kuopus Kepponen istui usein kesäisin iltahämärissä koiran kanssa ison hiekkakasan päällä. Pojan käsi koiran "harteilla" ja molemmat tuijottivat kaihoisasti horisonttiin. Sitten aika jätti liki 16-vuotiaasta koiravanhuksestamme ja Kuopukselle se oli todella kova paikka. Myös meille muille. Ajattelimme jo olla ilman koiraa ja huomioon piti ottaa myös Esikko, jonka vuoksi emme voineet harkita pentua missään tapauksessa. Sitten liki pari vuotta Retun kuoleman jälkeen soitti ystävä tästä kylältä ja kysyi: "Mahtuisiko teidän pihaan haukkua?" Läheisessä löytöeläinhoitolassa oli kuulemma hirvikoira/saksanpaimenkoiratyttö vailla kotia. Ikä noin 1v.2kk- 1v.5kk tuolloin. Kova haukkumaan - ei siis sopeutuisi kerrostaloon eikä taajama-asutukseen.

Minä sitten puhumaan perheelle ja jostakin kumman syystä koko poppoo oli innoissaan uutta mahdollista perheenjäsentä lähdössä katsomaan. Koira oli mitä kaunein ja ihan ilmiselvästi kotiin jo lähdössä. Niinhän siinä kävikin sitten muutaman päivän päästä sillä välillä piti laitella tarvikkeet ja koti koiranmentävään kuntoon. Haukku kiipesi autoon pyytämättä eikä taakseen vilkuillut. Ja vaikka niin epäiltiin useampi vuosi, ettei koskaan voisi rotunsa puolesta olla pihalla vapaana, toisin on käynyt. En kyllä ihan ottaisi riskiä juoksu- tai metsästysaikana.

Anniksi lapset uuden kaverin ristivät. Anni myös huomaa ensimmäisenä milloin minulla on kädet kipeänä, nuolee aina erehtymättä niitä kipeitä kohtia. Paha mieli hälvenee ja lievittyy suklaasilmän laskiessa kuonon syliin surkeana hetkenä. Jokin kumma kuudes aisti tuolla on. Nyt täyttää kesällä jo neljä. Aikuinen koiratyttö, hellyttävä umpiluupää, kissojen kaveri.

Tämä höpsö ei sitten voi vastustaa pihalla liikkuvia, aina on pakko tulla juttelemaan ja puskemaan.

Minun kaverini, ymmärrämme toisiamme.

Puskii kivi, puskii. Huomaathan mami minut, kurraa hän.

Sitten niihin käsityöasioihin, ei mene ihan putkeen nyt: kädet eivät ota rauhoittuakseen oikein millään. Yleensä kyllä neulon rauhallisesti vaikka olisivatkin pikkuisen ärtyneet tai turvoksissa, mutta nyt ei onnistu kyllä millään. Lisäksi meinaa startiittikin vaivata, uusia tekisi vaan mieleni aloittaa vaikkeivät vanhatkaan vielä valmiita. Menenkin laittamaan tästä saunan päälle ja itseni ruotuun.

Valoisaa uutta viikkoa