Painavia sanoja

Heipähei taas lukijat rakkaat! Nyt taitaa seurata äiti-ihmisen urputusta, joten herkimpien on ehkä syytä poistua blogista takavasemmalle tai ainakin kääntää leppoisampi lukuvaihde päälle.

Minullahan on kolme lapsosta. Syntyneet vuosina 1996,1997 ja 1999 ja vielä hauskasti kaikki loka-marraskuulla. Tästähän sitten pystyykin päättelemään, että ensi alkuun minulla oli vaippaikäisiä oikea pataljoona ja samaan malliin uhmaikäisiä iso liuta. Nyt sitten taistellaankin murkkuikäisten huurujen keskellä lapsosten ollessa kohtapuoliin 14, 16, ja 17. Meillä sukupuolet jakaantuvat niin, että keskimmäinen on tyttö ja muut poikasia. Esikoisemmehan on keskivaikeasti kehitysvammainen ja viimeisen vuoden aikana siirtynyt tuettuun asumiseen kodin ulkopuolelle. Kotilomilla käydään sitten välimatkan vuoksi kahden viikon välein. Äitinä olen siihen asti tottunut lähes 24/7 valmiuteen ja päivystykseen esikoisen minut työllistäessä päivätyöni ohessa ihan kiitettävään malliin. Toki arkeen on sisältynyt myös muiden lapsosten asiat ja aika monen perheen tyyliin se on meilläkin mennyt niin, että minä siellä kouluilla ja eri palavereissa yleensä juoksen.

Niinpä nyt, kun esikko-kulta ei jokahetkistä huomiotani kaipaa niin olen onnistunut haalimaan itselleni erikoisammattiopinnot työn oheen. Muutoin minä sitten melkeinpä olenkin kotona ja lapsosten käytettävissä. Sitä siis luulisi, että nyt on rauhaisaa ja aikaa vaan eipäs olekaan. Rauhallisen elon ja olon estävät kaksi nuorintani leikkimällä taistelevia metsoja lähes kaiken valveillaoloaikansa. Jotensakin tuntuu myös, että nämä oireilevat myös sitä isonveljen kotoa poismuuttoakin ja ehkä niitä jossain määrin padottuja kiukkuja hänen kotona-asumisen ajaltaan. Ovat ehkä ”piilotajuntaisesti” suojelleet vanhempiaan haastavan ja vaativan isonveljen varjossa. Nyt sitten saan tuta nämä patoutumat päivittäin.

Olenkin sitä mieltä, että on hyvä, että asioita purkautuu, mutta vääntöä olemme käyneet siitä miten sitä purkua suoritetaan. Olen myös edelleen vaatinut itselleni myös sitä omaa aikaa. Räyhää tahtoo kotona syntyä yleensä siitä, että kuopus keskimmäisen mielestä saa lempeämpää kohtelua. Tästä olen itse eri mieltä sillä minun kuopukseni on sellainen Luigi Luimu, että menisi aina sieltä mistä aita on matalin ellen puuttuisi. Neiti Nökö taas saa ehkä enemmän luottamusta menoilleen koska on ollut tunnollisempi monissa asioissa.

Nyt kuitenkin tänä aamuna meinasi kuppi kääntyä minulta täysin nurin ja se on rauhaisalle luonteelleni suuri juttu. Sankarini nimittäin aloittivat autossa matkalla kouluun ja töihin taiston ja huudon. Yhden kerran jo pysäytin tien laitaan ja kysyin tuleeko rauha vai poistuvatko kyydistä? Minulle reilu puolen tunnin ajomatkat työpaikalle ja sieltä kotiin edustavat sitä pientä pään nollaushetkeä päivässä, jolloin siirrän aivoni työmoodista kotimoodiin ja huomasin, että tämä ajatus on minulle ”pyhä”. Siihen en anna puuttua enkä sitä muuksi muuttaa, joten grrr… varautukaa vaan jälkikasvu. Mutta sen vain sanon, että meillä keskustellaan tänä iltana painavilla sanoilla ja kenties suurilla kirjaimillakin. Hyvä tästä vielä tulee, mutta voi pojat – onpas ikävä niitä uhmiksia. Ne saattoi heittää olkapäälle ja kantaa minne halusi. Nämä on saatava ymmärtämään, että kunnioitus ja hyvä kohtelu on kahdensuuntainen juttu ja koskee jokaista elollista.

Tuo ylin kuva muuten tässä postauksessa liittyy meneillään olevaan rauhanprosessiin. Nyt iltasella kyetään jo ainakin hetkellisesti olemaan näin lähekkäin ilman rähinää ja täytyyhän tasapuolisuuden vuoksi myös Esikon päästä kuvaan mukaan. 

Tällaisia hän äidille sieltä matkan päästä lähettelee. Kivaa tuntuu olevan.

Muistetaanhan olla kilttejä toisillemme, siis ihan kaikille!