keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Painavia sanoja



Heipähei taas lukijat rakkaat! Nyt taitaa seurata äiti-ihmisen urputusta, joten herkimpien on ehkä syytä poistua blogista takavasemmalle tai ainakin kääntää leppoisampi lukuvaihde päälle.

Minullahan on kolme lapsosta. Syntyneet vuosina 1996,1997 ja 1999 ja vielä hauskasti kaikki loka-marraskuulla. Tästähän sitten pystyykin päättelemään, että ensi alkuun minulla oli vaippaikäisiä oikea pataljoona ja samaan malliin uhmaikäisiä iso liuta. Nyt sitten taistellaankin murkkuikäisten huurujen keskellä lapsosten ollessa kohtapuoliin 14, 16, ja 17. Meillä sukupuolet jakaantuvat niin, että keskimmäinen on tyttö ja muut poikasia. Esikoisemmehan on keskivaikeasti kehitysvammainen ja viimeisen vuoden aikana siirtynyt tuettuun asumiseen kodin ulkopuolelle. Kotilomilla käydään sitten välimatkan vuoksi kahden viikon välein. Äitinä olen siihen asti tottunut lähes 24/7 valmiuteen ja päivystykseen esikoisen minut työllistäessä päivätyöni ohessa ihan kiitettävään malliin. Toki arkeen on sisältynyt myös muiden lapsosten asiat ja aika monen perheen tyyliin se on meilläkin mennyt niin, että minä siellä kouluilla ja eri palavereissa yleensä juoksen.

Niinpä nyt, kun esikko-kulta ei jokahetkistä huomiotani kaipaa niin olen onnistunut haalimaan itselleni erikoisammattiopinnot työn oheen. Muutoin minä sitten melkeinpä olenkin kotona ja lapsosten käytettävissä. Sitä siis luulisi, että nyt on rauhaisaa ja aikaa vaan eipäs olekaan. Rauhallisen elon ja olon estävät kaksi nuorintani leikkimällä taistelevia metsoja lähes kaiken valveillaoloaikansa. Jotensakin tuntuu myös, että nämä oireilevat myös sitä isonveljen kotoa poismuuttoakin ja ehkä niitä jossain määrin padottuja kiukkuja hänen kotona-asumisen ajaltaan. Ovat ehkä ”piilotajuntaisesti” suojelleet vanhempiaan haastavan ja vaativan isonveljen varjossa. Nyt sitten saan tuta nämä patoutumat päivittäin.

Olenkin sitä mieltä, että on hyvä, että asioita purkautuu, mutta vääntöä olemme käyneet siitä miten sitä purkua suoritetaan. Olen myös edelleen vaatinut itselleni myös sitä omaa aikaa. Räyhää tahtoo kotona syntyä yleensä siitä, että kuopus keskimmäisen mielestä saa lempeämpää kohtelua. Tästä olen itse eri mieltä sillä minun kuopukseni on sellainen Luigi Luimu, että menisi aina sieltä mistä aita on matalin ellen puuttuisi. Neiti Nökö taas saa ehkä enemmän luottamusta menoilleen koska on ollut tunnollisempi monissa asioissa.

Nyt kuitenkin tänä aamuna meinasi kuppi kääntyä minulta täysin nurin ja se on rauhaisalle luonteelleni suuri juttu. Sankarini nimittäin aloittivat autossa matkalla kouluun ja töihin taiston ja huudon. Yhden kerran jo pysäytin tien laitaan ja kysyin tuleeko rauha vai poistuvatko kyydistä? Minulle reilu puolen tunnin ajomatkat työpaikalle ja sieltä kotiin edustavat sitä pientä pään nollaushetkeä päivässä, jolloin siirrän aivoni työmoodista kotimoodiin ja huomasin, että tämä ajatus on minulle ”pyhä”. Siihen en anna puuttua enkä sitä muuksi muuttaa, joten grrr… varautukaa vaan jälkikasvu. Mutta sen vain sanon, että meillä keskustellaan tänä iltana painavilla sanoilla ja kenties suurilla kirjaimillakin. Hyvä tästä vielä tulee, mutta voi pojat – onpas ikävä niitä uhmiksia. Ne saattoi heittää olkapäälle ja kantaa minne halusi. Nämä on saatava ymmärtämään, että kunnioitus ja hyvä kohtelu on kahdensuuntainen juttu ja koskee jokaista elollista.

Tuo ylin kuva muuten tässä postauksessa liittyy meneillään olevaan rauhanprosessiin. Nyt iltasella kyetään jo ainakin hetkellisesti olemaan näin lähekkäin ilman rähinää ja täytyyhän tasapuolisuuden vuoksi myös Esikon päästä kuvaan mukaan. 


Tällaisia hän äidille sieltä matkan päästä lähettelee. Kivaa tuntuu olevan.

Muistetaanhan olla kilttejä toisillemme, siis ihan kaikille!

18 kommenttia:

  1. autsch!! Mitäköhän on meille vielä tulossa??? 8 ja 6v :-)) ja minä en tosinaan ole se rauhallinen tyyppi meillä kotona ja hiljaisin kun pojat tapelevat.

    Voimia sinulle Zelda!! ja opiskelurauhaa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jana:) Minä olen superrauhallinen tyyppi, jota on hirmuisen vaikea saada räjähtämään, mutta sitten kun se tapahtuu niin....onneksi kyllä yleensä lepyn nopeasti.

      Poista
  2. Upea postaus. Minäkin opin aikanaan - pienet lapset pienet huolet - suuret lapset suuret huolet - niin se vain menee. Kukaan ei ole niin viisas kuin 17-vuotias nuori nainen tai mies. Turha edes yrittää omaa kantaansa tuoda esille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. näinpä:) välillä sitä ottaa ihan vaan huokaisee...;)

      Poista
  3. Vau, tervetuloa vaan perässä:DD

    Väittäisin kyllä tyttöjen aiheuttavat enemmän tuota kitkaa tai ainakin meidän perheessä (3likkaa ja 2 poikaa) kuin poikien. Mutta muilla saattaa olla toisin. Lohdutuksena viosin sanoa, että kyllä se siitä kunhan muistaa olla johdonmukainen ja kärsivällinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin se sanansäilän käyttäjä ja drama queen on neiti ja pikkuveli sitten kun jää kakkoseksi tarttuu ainoaan osaamaansa aseeseen eli haukkumiseen mitä rumimmin:( kärsivällinen ote se meilläkin yleensä tepsii parhaiten.

      Poista
  4. Voi että, voimia! Esikossa on kovasti Ben Zyskowiczin näköä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, niinpäs onkin:) minä alkuun ehdotin Nasse-setää - vieläkös muistat?

      Poista
    2. Kuka voisi Nasse-setää unohtaa :-D

      Poista
  5. Vakavaa ja niin täyttä asiaa, mutta jotenkin niin mukavasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu. Tsemppiä tähän vaiheeseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Aikku:) sinullekin lempeää viikkoa.

      Poista
  6. Voi jysäyksen pamaus! Mutta todellakin kirjoitit asiasta hienosti :)

    VastaaPoista
  7. Jotenkin tutun kuuloista tarinaa...Meillä on -94 ja -96 syntyneet tyttö ja poika, muutama vuosi sitten olivat aina kiinni toistensa niskavilloissa. Onneksi ovat jo hiukan rauhoittuneet, johtuneenko siitä, kun molemmat asuvat eri paikkakunnilla:) Mutta tsemppiä ja jaksamisia sunulle!

    VastaaPoista
  8. Ihanaa kuulla että muillakin menee joskus kuppi nurin mukuloiden kanssa. Niin mullakin. Ja olen vielä siinä uhmisvaiheessa! Kauhulla odotan mitä on tulossa :/

    VastaaPoista
  9. Kiitos rohkaisevista sanoista ihanaiset:) lohdullista myös kuulla, että tästä se vielä suttaantuu.

    VastaaPoista
  10. Minäkin olen kolmen (s. 1988,1989,1991) kanssa läpikäynyt uhmat, murkkuiät sun muut kaudet. Onneksi meille on aina mahtunut huutoakin. Mielestäni on hyvä, että jokainen uskaltaa tunteensa näyttää - jos puheyhteys katoaa, silloin voi olla huolestunut. Ja yleensä äitihän on se, joka saa kaikki tunnekuohut kuunnella.
    Ja tunnustan, että olen moneen kertaan sortunut samanlaiseen käytökseen kuin lapset eli huutanut naama punaisenkirjavana... Jälkikäteen olen kyllä pyytänyt anteeksi, kertonut vielä oman mielipiteeni perusteluineen ja asioista on sitten puhuttu rauhallisesti.
    Woimahalaus Sinulle ! Nämä vaiheet kuuluu elämään ja niistä selviää. t. Eija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin minäkin Eija ajattelen, että elämä kaikkine sävyineen kuuluu näkyä todellisena myös lapsille. Kiitos kommentistasi:)

      Poista

Lämpöinen kiitos kommentistasi:) Niitä on aina niin mukava saada ja lukea.