Haikea, mutta onnellinen

Hikinen, tulenpalavan kiireinen, lennokas, nauruntäyteinen ja  tunnelmaltaan niin syvän lämpöinen päivä on ohi. Vatsat ovat ihan mahdottoman pullollaan ja jalat muodottomat tukit, mutta so what. Me kestetään kuin naiset:)

Varhaisesta aamusta lähdimme liikkeelle. Isäni, lasten pappa, joka hyvin hyvin vähän on pitänyt yhteyttä meihin omiin lapsiinsa saati sitten lapsenlapsiinsa, ilmoitti yllättäen tulevansa konfirmaatioon ja juhliin. Hänet siis haimme Karkkilasta, jossa hän asuu nykyisin. Vanhaksi ja matalaksi on mies mennyt, se on sanottava, mutta olen iloinen kuitenkin, että tuli. Karkkilasta kohti Vihdin kirkkoa, jossa Neiti Nökön konfirmaatio oli tarkoitus alkaa kello 10.00. Ennen sitä olivat vielä valokuvaukset ja kummien siunausharjoitukset.

Vihdin kirkko seisoo keskellä korkeaa mäkeä kirkonkylän keskiössä ja on minusta kyllä kovin kaunis.

Tällä kertaa hiukan hassumpia kuvakulmia

Ilma oli kyllä kuin morsian, mutta niin hiostava ja painostava, että huh!

Kyllä se oli taas niin silmäkulmia kostuttavaa, siitäkin huolimatta, että jo aiemmin kesällä konfirmoitu Esikko odotti enonsa kanssa kotona. Yksikin lapsonen siihen silmien kostumiseen jo riittää.

Kirkko oli lähes ääriään myöden täynnä.

Sieltä ne "lapsoset" sitten purkautuivat rippikoulutodistustensa kanssa ulos ja niin myös Neiti Nökö

Luvallaan kuva Nököstä

Olkaimeton turkoosinvihreä mekko ja neito kuin kevätperhonen. Hiuskriisitkin selätettiin ja ripille siis päästiin.

Kotona sitten odottivat Esikko ja enonsa tarjoilujen kanssa ja kyllä meillä kaikilla oli niin kuuma ja tukala olla. Oli tuulettimia ja vaikka mitä helpotusta, mutta taisi olla ihan jokaisella hikikarpalot otsalla. Esikosta en saanut kuvaa sillä kaveri oli niin nopea kiertäessään vieraan luota toisen luo ja minulla ei käsissä siinä kiireessä kameraa. Kuvaavaa myös oli, että kysyi isoisältään ensin: "Kuka sinä olet?" Saatuaan vastauksen, hän ilmoitti: "Minä tykkään sinusta." Arvata saattaa, että vanhan miehen silmät siinä kostuivat eikä saanut sanaa suustaan.

Mielessäni keikkuu myös Emppu ja miksikö? Empun entiset kotijoukot olivat vierainamme tänäänkin ja he palavasti odottivat heppulin näkevänsä. Siinä sitten huhuilimme kummityttöni ja äitinsä kanssa Emppua ja kas tulihan poju sieltä näkösälle. Ihanaa oli nähdä miten poika täysin heidät vielä muistaa ja ilahtui jälleennäkemisestään. Sekin oli helpottavaa nähdä, että loikki sitten tyytyväisenä taas takaniitylle retkilleen. Pojalla siis hyvä olla.

Päivän yksi iloisista asioista oli myös isäni hieman haikea toteamus, että näitä vuosia ei saisi heittää hukkaan, että hän on niitä jo liiaksi jättänyt väliin. Sovimme, että olemme yhteyksissä tiiviimmin vastedes. Hän oli Neiti Nökölle tehnyt puisen seinäkellon, konepuuseppä kun on ja selvästi nautti päivästä tuolla pihakeinussa rauhassa istuskellen.

Kellon nyt ollessa puoli yksitoista on talo hiljennyt. Astiat tiskaa kone sitten huomenna, ei stressiä niistä ja minä yritän saada siirrettyä tämän tonnin painoisen masuni ja tukkijalkani tuonne neulontanurkkaani, otan lasin viiniä ja liikun vain jos on pakko.

Lämpöinen kiitos ystävät teille päivästä ja kaikista muistamisista. Teitte siitä parhaan mahdollisen.