Kuopus Kepponen

Kuopukseni, tuo syntyessään melkoinen sammakonpoikanen, on kasvanut jo kovin kovin suureksi. On tullut pituutta roppakaupalla lisää sitten sairaalalta lähdön. Pienestä enkelinkasvoisesta poikasesta on kasvanut melkoinen riiviö. On alkanut esiintyä uhmailua, vastustusta, ähinää, puhinaa ja murinaa. Jopa jokusen haistatuksen olen ollut kuulevinani, tosin kehotin haistamaan itse lähetystään. Lähes joka päivä käydään tiukkaa vääntöä erilaisista säännöistä ja vastuista, joita nyt varmaan jokaisen murkunkin elämään kuuluu.

Ollaan jo niin isoa poikaa ja samalla niin pientä, hiipii peittoineen alakertaan lähellemme nukkumaan. Halatessa huomaa, että niin kovasti tykkää vaikka koittaa muuta esittää. Mitä enemmän murisee, sitä enemmän halin ja suukotan ja kerron, että tykkään. Periksi en kuitenkaan säännöissäni anna. Rakkautta ja rajoja, toivon sen riittävän. Siskonsa ja veljensä ovatkin jo tätä äitiä hiukan harjaannuttaneet, mutta tuntuu silti uskomattomalta, että viimeinenkin ”vauvani” on jo melkeinpä iso, syvä huokaus vaan – minne se aika oikein katosi?

No, ei huolta – kun katsoo peiliin niin sieltä ne löytyvät, ne kuluneet vuodet, hih!

Ulos kun katsoo, sieltä kurkki täysi syksy. Haravoida saisi minkä kerkeäisi, mutta portaita en malttanut vaan jätin ne ihan niille sijoilleen:

Sitä paljon peloteltua lunta odotellessa!