(Ihan tarkoituksella identiteetin suojaamiseksi sumea kuva)
Mitä sitten?
Hetki sitten keittiön pöydän
äärellä: ”Käy tuuli läpi pääni, etelästä
pohjoiseen...ääää”. Esikkohan se laulaa tuossa täyttä
kurkkua äänenmurroksen möreyttämällä äänellään. Olisiko tuo Juicea, en ennättänyt vielä etsiä mistään
tietoa tuosta. Mutta pohdintojanhan tuo aiheuttaa.
Mitä sitten, kun lapseni on aikuinen?
Missä hän asuu? Asuuko hän tukiasuntolassa tai vastaavassa? Onko
hänellä ympärillään ihmisiä, jotka aidosti välittävät
hänestä? Jaksammehan minä ja isänsä elää oikein vanhoiksi ja
olla hänen tukenaan? Hurja määrä kysymyksiä, tiedän. Tänään
vain on juuri sellainen lähes mustan tuskainen tunne ja olotila, kun
erehdyin miettimään tulevaisuutta. Tuo kaikki sai alkunsa siitä,
kun Esikko ensin halasi siskoa ja kertoi kuinka tykkää siskosta,
heti perään kertoi olevansa iloinen poika ja sitten nauravainen
poika. Ja niin tottavie on ollutkin koko päivän. Ilmoitti myös
minulle, että lentää isoa potkurikonetta aikuisena. Silloin minun
oli poistuttava sillä se musta otti ja lähestyi minua vauhdilla
enkä halunnut Esikon sitä huomaavan.
Olen oikeasti ihan suhteellisen sinut
tuon kanssa, että Esikko on kehitysvammainen, erilainen ja
erityinen. En muuttaisi häntä miksikään muuksi. Hän ei olisi
enää se sama poika jos nyt olisikin ”tavallinen” tai
”normaali”. Minä vain pelkään, pelkään suurta tuntematonta
tulevaisuutta. Pelkään sitä, että hän pettyy ja murtuu jos
unelmat eivät toteudukaan. Sitä minun ei kuuluisi tehdä sillä
eihän tuo rakas lapsenikaan sitä pelkää vaan porskuttaa vauhdilla
eteenpäin, pelotta uudet asiat kohdaten. Nytkin auttaa siskoa tekemään lettuja ja miettii milloin parta kasvaa, hih!
Kunpa me muutkin osaisimme ottaa asiat hiukan rennommin ja luottaa siihen, että elo kantaa yhtä hyvin.
Itsellä tuli biisistä heti mieleen Kotiteollisuus, mutta biisi on vain helvetistä itään ja Juice taas laulaa pään läpi käyvästä tuulesta, voisiko olla oma sekoitus? =)
VastaaPoistaMutta se mustuus... sinä olet äiti ja vanhemmilla on mustat hetket, ihan jokaisella vaikka lapsilla ei mitään sairautta olisikaan. Sinulla se vain on tässä tapauksessa paljonkin voimakkaampaa, mutta et ole yksin! Ihanaa tulevaa sunnuntaita!
Esikolla on hyvä musiikkimaku, Juicen Viidestoista Yöhän se on.
VastaaPoistaMonenlaisia murheita on kaikilla äideillä, mutta tietysti erityislapsen äidillä vielä enemmän. Ei auta kuin luottaa siihen, että kyllä kaikki löytävät paikkansa elämässä.
Esikostasi voi tulla oman elämänsä sankari ja se on tärkeintä.
Voin vain kuvitella tunteesi ja pelkosi Esikon tulevaisuuden suhteen, kun ns. normaalin lapsenkin tulevaisuus pelottaa. Mitä jos minulle sattuu jotain kuka kasvattaa ja huolehtii ja rakastaa? Ja vaikka ei sattuisikaan, osaanko ja pystynkö kasvattamaan lapsesta itsenäisen ja onnellisen aikuisen! Oppiiko lapseni tekemään oikeita valintoja ja kulkemaan oikeita polkuja?
VastaaPoistaSe musta synkkyys saa joskus vallan, silloin on vain yritettävä ajatella positiivisesti. Sinulla se on varmasti vaikeaa, kaikki kun ei ole omissa käsissä.
Toivon Esikolle tulevaisuudessakin onnellisia letunpaistohetkiä aidosti välittävien ihmisten kanssa! Ja sinulle toivon jaksamista ja oikein mukavaa syksyä!
tiinaliisa
Koskettava postaus. Olin nuorena kesätöissä kehitysvammaisten päiväkeskuksessa, en ole muualla tavannut niin hurmaavia ihmisiä kuin siellä, kiinnyin jokikiseen. Minusta tuntui, että heillä oli uskomattoman paljon voimavaroja, jotain sellaista, joka meiltä taviksilta puuttuu. Se hetkessä elämisen kyky ja luottamus elämään. Ymmärrän huolesi tulevaisuudesta, mutta toivottavasti se ei vie sinulta tämän hetken iloa ja nautintoa. Iloinen poika voi hyvinkin olla iloinen ja nauravainen koko ikänsä.
VastaaPoistaVoi että, voimia ajatustesi keskelle! Kunpa voisikin ottaa yksinkertaisesti mallia Esikoisesta ja elää päivän kerrallaan ja luottaa, että elämä kantaa. Kai se kantaakin. Hyvinkin se voi, eikä siinä etukäteen sureminen kumminkaan auta. Paljon voisimme oppia kehitysvammaisilta, ainakin hetkessä elämisen taitoa ♥
VastaaPoistaYmmärrän tunteesi ja mustat herkesi oikein hyvin, niitä on ihan varmasti jokaisella äidillä aina silloin tällöin! Minullakin, vaikka lapseni eivät "erilaisia" olekkaan, ensimmäiset ajatukset siitä, että rakastaako lapsiani kukaan jos minulle tapahtuu jotain tulivat varmaan heti jokaisen syntymän jälkeen... Ja pitkin heidän kasvukausiaan on noita noita mustia hetkiä ollut... Ja sitten taas kun ovat kasvaneet, on rippikouluikä sellainen murroskohta, huomaa että lapset eivät olekkaan enää lapsia vaan jo nuoria ja ihan pian aikuisia... Miten siivet kantavat jne. Mutta sitten mietin itseäni tuossa iässä, koko elämä edessä, luottamus tulevaan suuri ja rakkaus elämään jo sai lentämään. Se tavallaan jaksaa kantamaan noiden mustien hetkien yli :)
VastaaPoistaSinun esikoisesi on erityinen ja sitä varmasti koko loppuelämänsä, ja iloinen asiahan se vain on että hän kokee olevansa iloinen ja hänellä on suunnitelmia ja haaveita tulevaisuutensa suhteen :) Anna niiden siipien kantaa, vaikka äitinä tietäisit että ne kaikki eivät tule toteutumaan, anna unelmien saada esikoisen kohdalla siivet. Ne siivet tulevat kantamaan pitkälle :) Kuka huomisesa vielä tietää? Voimia ja haleja teille kaikille, koko perheelle! <3
Ajatuksia kovasti herättävä postaus. Eihän se mikään ihme ole, että huolta vanhempana kantaa ja välillä murehtiikin. Näinhän sitä jokainen tehdään, paljon pienenpienkin asioiden kohdalla. Aika tuo jotain tullessaan - sen mitä - sitä emme tiedä; ja onneksi emme tiedäkään. Aikanaan kaikki palaset aina loksahtaa kohdilleen.
VastaaPoistaYritetään nauttia joka hetkestä yhtä positiivisesti kuin sinun Rakas Ainutlaatuisesi :)
Tuttuja ajatuksia ihan vain äidin elämästä. Lapsilleen haluaa vain parasta eikä haluaisi heidän joutuvan pettymään elämässään. Kunpa mekin tosiaan osaisimme elää vain yhden päivän kerrallaan, mutta joskus sitä harppaa jo pitkälle kaukaisuuteen ja tuntematon alkaa pelottaa. Mukavaa sunnuntaita sinulle ja perheellesi!
VastaaPoistaVaikuttava postaus. Voin kuvitella ajatusesi, vaikken varmaan itse asiaa kokemattomana voi täysin ymmärtää. Muistan aina sen kun itse odotin lasta ensimmäisen kerran ja olin juuri suorittanut erityispedagokiikan approbaturin. Olin varautunut siihen, että en voi saada ihan tavallista lasta, tuntui, että on niin paljon kaikkia uhkia. Sain terveen tytön, mutta muistan, että minua loukkasi joka kerta se, mahdoton terveyden korostaminen jo odotusaikana (ihan sama mikä tulee, KUNHAN on terve), koska olin henkisesti varautunut muuhun. Että mitä sitten jos ei ole terve, mitä sitten sanotaan... ?Toivon todella kaikkea hyvää sinulle ja rakkaalle pojallesi, on hänellä ihana rakastava ja ajatteleva äiti. Tsemppiä! Uskon, että jo antamasi rakkaus lapsiisi kantaa heitä kaikkia, myös tätä esikoista!
VastaaPoistaMenin sanattomaksi tätä postausta lukiessani. Rakkaus on se joka antaa voimaa ja sitä sinulla on antaa esikoisellesi<3
VastaaPoistaVoimia ja haleja maijulta teille koko perhelle!
Tiedän tunteen. Itselläni on myös vanhin lapsi erityislapsi. Helpolla hänen kanssaan ei ole milloinkaan päässyt ja hänellä itselläänkin on ne "mustat" kaudet. välillä menee ihan hyvin ja välillä taas huonommin. Tsemppiä sinulle ja perheellesi!
VastaaPoistaHyvin samanlaisia ajatuksia olen miettinyt oman erityislapseni tulevaisuudesta. Tiedän tunteen tosi hyvin. Voimia koko perheelle!
VastaaPoistaYlitetään silta sitten kun ollaan sillä! Iloa tähän päivää!
VastaaPoistaVoimia arkeenne ja onnenmurusia tulevaisuuteenne. <3
VastaaPoistaTuttuja tunetita täälläkin, vaikkei yksikään lapsistani ole erilainen. Kaikilla on kuitenkin omat murheensa ja erilaisuutensa. Äidin huoli on aina suuri. Kuopuspoikani 20v on juuri matkalla lentokentälle suuntana Itävalta. Siellä hän on töissä koko talven. Täällä suren ja mietin, kuinka hän siellä pärjää. Toisaalta hassua, armeijan käynyt mies, mutta silti minun pieni poikani ja ekan kerran yksin noin kaukana.
VastaaPoistaKovasti sinulle voimia ja luottamusta tulevaan! Uskon, että kaikki menee hyvin.
Voimia Sinulle! Koskettavasti kerrot, tuttuja tunteita. Oman erityisen lapseni kohdalla olen joskus saanut uskoa ja toivoa, kun olen katsonut leffaa Forest Gump. Elämä voi olla monella eri tavalla mielekästä ja tyydyttävää. Mehän emme ole muutenkaan samasta puusta tehtyjä - miksi elämän pitäisi olla vain yhdenlaista? Mutta ymmärrän tuon mustuuden. Elämä kuitenkin kantaa ja kannattaa uskaltaa.
VastaaPoistaRohkeasti kirjoitat niin kuin asiat on, otat ns pelot esille. Ehkä niitä pitääkin välillä tuulettaa? Puhua niistä toisen kanssa? Olen itse huomannut, toisista asioista kylläkin, että se voisi auttaa... Itselläni minulla on kaksi lasta, terveitä kumpikin, mutta silti se pelko tulevaisuudesta on siellä. Miten ne tulee pärjäämään, toteutuuko heidän unelmat? Joten se taitaa olla kaikkien äitien huoli, joten et ole siinä yksin. Haleja ja voimia kovasti sinulle! / Snyysi
VastaaPoistaIsoja ajatuksia. Itsekin ajaudun välillä murehtimaan asioita liikaa etukäteen. Tsemppiä, nauttikaa ja eläkää hetkessä!
VastaaPoistaErilainen, erikoinen, erityinen. Ennen sanottiin vain vammainen.
VastaaPoistaPoikani on vammainen ja vuosikymmeniä sitten todella mietin hänen pärjäämistään kädettömänä ja liikuntavammaisena. Ruskeasuon koulussa hän sai hyvät eväät opiskeluun ja lukion jälkeen myös yliopistoon. Nyt hän on 10 vuotta asunut omillaan. Pesee pyykkinsä, laittaa ruokansa, siivoaa asuntonsa ja maksaa laskunsa. Tulot tosin vain kelan eläke.
Sinunkin lapsesi tulee pärjäämään. Kotona on hyvä opetella elämisen perustaitoja ja harjoitteluasunnoissa voi niitä sitten testata. Oma poikani uhitteli kotoa lähtemisellä ja oli 16 vuotiaana 2 viikkoa harjoittelemassa yksin asumista ja totesi sitten, että kotona pääsee helpommalla.
Lapsesi on iloinen ja toivottavasti hänen iloaan ei mikään pilaa. Ystävät ja kaverit ovat myös hyvä tuki ja turva myöhemmissä elämänvaiheissa.
Mukavaa syksyä koko perheelle!