Kollipojan seikkailuja II

Päähenkilönä samainen kattipoika. Tämän tapahtuman aikaan kollipoika oli saanut ikää reilun kolme vuotta ja myöhäiskevättä elettiin. Olin ihmetellyt kissaa, ettei koskaan lähtenyt riiaamaan, ei siis vaikuttanut olevat kisutytöistä lainkaan kiinnostunut. Repe ja autuaammille metsästysmaille siirtynyt veljensä oli leikattu jo alle vuoden ikäisinä heti kun se oli mahdollista. Repe siis on Valtterin velipuoli, pojilla on sama isä ja ikää vuosi Repen hyväksi. Valtterille ei aikaa tullut tilatuksi koskei näyttänyt minnekään lähtevän.

Mutta palataksemme asiaan: tuo kevät muutti kaiken. Kaveri alkoi viipyillä reissuillaan yhä pidempään ja alkoi olemaan tosi kurjan näköinen - oli selvästi tapellut aina silloin tällöin. Mutta eräänä aamuna pitkän poissaolon jälkeen tuli kotiin tosi pahan näköisenä, syvä reikä päälaella. Silloin minulle riitti ja tilasin kaverille ajan peppulääkäriin. Ajattelin, että samalla katsastetaan tuo päävamma, joka näytti tosi pahalle. Kissa kuitenkin söi suht normaalisti, mutta kerrankin pysyi kotinurkissa.

Niinpä sitten heti seuraavana päivänä otin kuljetuskopan esiin. Piti kyllä miettiä kovin miten kuljetukseen tottumaton kattimaakari sinne saataisiin. Niinpä laitoin kopan perälle poitsun suurta herkkua eli tonnikalaa ja sitten vain asemiin ja heti kissan kömmittyä tonsun perään läjäytin luukun salamannopeasti kiinni. Sitten koppa käpäliin ja kissa kyytiin. Näky ja meteli oli kertakaikkisen mieleen jäävä. Kissa piti sellaista sähinää, murinaa ja syljeskelyä, ettei parempaa ole nähty. Venytti koppaakin ponnistelemalla siihen malliin, että olin aivan varma sen ratkeavan liitoksistaan. Matkaa kirkolle eläinlääkäriin oli sen 16km ja lähellä määränpäätä katti yhtäkkiä kaatui kyljelleen hengettömän näköisenä, oli varmaan rassukka jo aivan shokissa. Mielessäni ajattelin kiikuttavani kissan suoraan tekohengitykseen lääkärin pöydälle. Mutta ei sentään, perille päästyämme kisu virkosi kuin taikaiskusta ja piti odotushuoneessa vienoa moukua lähes koko odotusajan. Sattumalta siellä oli ikäiseni mies myös hiukan kovia kokeneen kollin kanssa samoissa aikeissa, nauroimmekin liekö ovat keskenään taistelleet. Mutta - ehkeivät sentään, hauska sattuma kuitenkin. Meidän naureskellessamme, itse osapuolet näyttivät varsin loukkaantuneilta saamaansa kohteluun.

No, lopulta sitten sisään lääkäritädin hellään huomaan ja kissa välittömästi unten maille. Täti ei ottanut mitään riskiä vaan piikitti suoraan kopassa olevaa kissaa. Sitten vain parturivehje surisemaan ja etupäätä tarkastamaan. Kun alue oli saatu puhdistettua ja hyvin näkyville paljastui koko karmeus. Reikä oli reilun puolen senttinen halkaisijaltaan ja ulottui luun läpi, kuulemma toisen kissan purema kuitenkin eikä minkään villieläimen niin kuin oletin. Kissalle antibiootti piikkinä ja lääkeresepti kouraan. Sitten käytiin takapään kimppuun ja tässä vaiheessa katsoin parhaaksi poistua odotustilaan odottamaan.

Pian jo sitten tulikin kutsu takaisin hoitohuoneeseen, hommat hoidettu. Loppuevästykseksi sain ohjeen, ettei tarvitse laittaa kopan kantta takaisin. Kissa nukkuu kuitenkin vielä tuntikaupalla. Hyvä juttu, kiitos teille rouva. Lasku ja kassan kautta kotimatkalle.

Sijoitin velmun viereeni pelkääjän paikalle, jotta voin seurata tilannetta siinä ajaessani. Mutta kuinka ollakaan puolessa matkassa kotiin päin ajaessani, herra kattinen kampeaakin ihan toreissaan pystyyn ja alkaa haahuilemaan kohti minua. Oli siinä taiteileminen, että pääsin kotiin. Aina välillä painoin hoippuvan kissan makuulle takaisin. Ensi kerralla en tee samaa virhettä pikkukollien kanssa vaan pakkaan heidät lukon taakse.

Kotiin siis päästiin ja ei mahtanut olla kaverilla kivaa herätessään molemmat päät kipeänä. Mutta otti kuitenkin kiltisti lääkkeensä aina kun ruiskun esille otin, ihan kuin olisi tajunnut, että häntä hoidetaan. Pari viikkoa meni puoli kaljuna kunnes kunnon sänki kasvoi otsalle ja pian jo menokin oli entisenlaista, poikkeuksena vain se, että on sen jälkeen pysynyt kotikulmilla eikä ole tullut enää rähjäisen näköisenä kotiin. Hyvä niin, välillä olen miettinyt onko toinenkin osapuoli ollut samassa kunnossa tai ehkä vielä pahemmassa, mene tiedä, mutta mahtoi olla upea mimmi, kun tämänmoisen aikaan sai.

Kusti ja Kosti joutuvat leikkuriin heti keväällä, ennakoidaan kiltisti tulevaa. Ovat nyt melkein 7kk eli hyvin voi kohtapuoliin jo leikatakin. Maalaiskissan elämä on täynnä ihania nuuskuja metsäjäniksistä ja pellonvieret ja ojat täynnänsä mukavia peltohiiriä, joita jahdata ja kiitettävät määrät niitä raahataankin tuohon portaiden juureen ja välillä sisälle verannalle astikin. Mutta en voi kuvitella kissaa vapaana oikeastaan missään muualla, sillä taajama-asutuksessa ne aiheuttavat liikaa hankaluuksia muille ja joutuvat monenlaiseen vaaraan itsekin. Täällä matkaa lähimpään naapuriin on sen yli 700m linnuntietä ja pysyvät tässä omilla mailla. Oli vanhempi kisu kerran ilmaantunut naapurin kynnykselle. Heillä on kaksi mustaa kollipoikaa ja rouvaa oli naurattanut iltaruoalla, kun kahden mustan vieressä portaalla oli istunut tumma punakirjava perin pulleassa kunnossa oleva katti odottavan näköisenä. Viisaasti oli Repen ajanut kotiinpäin, eikä ole sen koommin kuulemma yrittänyt sieltä evästä. Kotoakin tuota riittävästi nimittäin saa.