Tänään heräsin noin 6.50 Miehekkään kysymykseen: ”Mihin aikaan aioitkaan lähteä?”
Vastasin hänelle, etten nyt ajatellut ihan vielä nousta, että vasta klo 11.00 alkaisi terapia (siis Esikon, hih!). Toinen vielä intti, etteikö terapia ollut lauantaina eikä perjantaina? Jestas, silloin taisivat hiukseni täpsähtää pystyyn, kun tajusin, että olen nukkunut hiukan liikaa ja että olen raukka ihan sekaisin päivistä. Olin kuulemma aamulla kyllä näpännyt herätyksen kiinni, mutta sitä tarkastaessani se oli laitettu soittamaan uudelleen 8.05. Mikä ihmeen aika tuo sitten oli? No, onneksi minulla on liukuva työaika eikä siis hätää – rauhassa aamukahvit nassuun ja silmät kunnolla auki.
Onneksi loppupäivä sujuikin ihan normaaliin tapaansa. Ja ihan kuin tasapainon vuoksi lähdin sitten poiskin hiukan aikaisemmin. Tällaisina päivinä ei kannata satsata mihinkään kovin suureellisiin kuvioihin. Sitä voi lämmitellä väripadan ja värjäillä eksoottisia/pähkähulluja väriyhdistelmiä eli Harakirejä kuten eräs neuloja tässä taannoin nasevasti nimesi.
Värjäysten lisäksi sitä voi ihastella Esikon tekemää hienoa seinäkelloa, kuunnella Neiti Nökön pulinoita ja miettiä miksi Esikko ilmoitti, että hänet voisi viedä talvella Tammisaareen hienoon hotelliin?
Tämä äiti taitaa nyt lähteä oikaisemaan itsensä sohvalle, katsotaanpa kuinka kauan kestää ennen kuin joku kysyy miksi olen pitkälläni. Jostakin syystä Miehekkäältä ei koskaan tuota kysytä, sohvien mieheltä.
