(Ihan tarkoituksella identiteetin suojaamiseksi sumea kuva)
Mitä sitten?
Hetki sitten keittiön pöydän
äärellä: ”Käy tuuli läpi pääni, etelästä
pohjoiseen...ääää”. Esikkohan se laulaa tuossa täyttä
kurkkua äänenmurroksen möreyttämällä äänellään. Olisiko tuo Juicea, en ennättänyt vielä etsiä mistään
tietoa tuosta. Mutta pohdintojanhan tuo aiheuttaa.
Mitä sitten, kun lapseni on aikuinen?
Missä hän asuu? Asuuko hän tukiasuntolassa tai vastaavassa? Onko
hänellä ympärillään ihmisiä, jotka aidosti välittävät
hänestä? Jaksammehan minä ja isänsä elää oikein vanhoiksi ja
olla hänen tukenaan? Hurja määrä kysymyksiä, tiedän. Tänään
vain on juuri sellainen lähes mustan tuskainen tunne ja olotila, kun
erehdyin miettimään tulevaisuutta. Tuo kaikki sai alkunsa siitä,
kun Esikko ensin halasi siskoa ja kertoi kuinka tykkää siskosta,
heti perään kertoi olevansa iloinen poika ja sitten nauravainen
poika. Ja niin tottavie on ollutkin koko päivän. Ilmoitti myös
minulle, että lentää isoa potkurikonetta aikuisena. Silloin minun
oli poistuttava sillä se musta otti ja lähestyi minua vauhdilla
enkä halunnut Esikon sitä huomaavan.
Olen oikeasti ihan suhteellisen sinut
tuon kanssa, että Esikko on kehitysvammainen, erilainen ja
erityinen. En muuttaisi häntä miksikään muuksi. Hän ei olisi
enää se sama poika jos nyt olisikin ”tavallinen” tai
”normaali”. Minä vain pelkään, pelkään suurta tuntematonta
tulevaisuutta. Pelkään sitä, että hän pettyy ja murtuu jos
unelmat eivät toteudukaan. Sitä minun ei kuuluisi tehdä sillä
eihän tuo rakas lapsenikaan sitä pelkää vaan porskuttaa vauhdilla
eteenpäin, pelotta uudet asiat kohdaten. Nytkin auttaa siskoa tekemään lettuja ja miettii milloin parta kasvaa, hih!
Kunpa me muutkin osaisimme ottaa asiat hiukan rennommin ja luottaa siihen, että elo kantaa yhtä hyvin.