Voi huokaus! Tämä on todella ollut yksi niitä päiviä, jolloin miettii vain sitä milloin pääsee nukkumaan. Oikeastaan koko kauheus alkoi jo eilen sillä en löytänyt työkännykkää mistään, etsin joka paikan ja soitin tietysti siihen. Ei ääntä mistään, ei siis missään sisällä ja lopulta siitä loppui akkukin sopivasti. No, minä luotin sitten siihen, että olen jättänyt sen töihin latautumaan vaan eipä ollut sielläkään. Soittelin perjantaina käymäni kaupatkin, josko olisi pudonnut laukusta tai taskusta, en nimittäin omannut minkäänlaista muistikuvaa missä olisin sitä pitänyt. Niin se vain työpäiväkin kääntyi loppuaan kohden ilman puhelinta.
Kotiin tultuani selvittelin sitten kolmannen maailmansodan poikain väliltä, takavarikoin kaikki pleikkaripelit ja langetin puolen vuoden pelikiellon, kuuntelin täyttäkurkkua-huutoa pari tuntia ja lopulta juuri kun olin soittamassa lastensuojeluun, jotta noutaisivat nuo pois - tuli hiljaista. Jotkut juuri siivosivat käskemättä huoneensa ja joku tuli juuri kysymään, mitä voisi vielä tehdä?!
Tuokio takaperin tuli Miehekäs sisälle työpuhelimeni kanssa, makasi maassa auton takarenkaan vieressä 10 sentin päässä renkaasta. Miten olen voinut välttyä ajamasta sen päälle, olen sittenkin ilmeisen onnekas ihminen.
Tässä vaiheessa kysyin puolisolta päivän sujumisesta: Ferkun eturengas räjähti, ei sen kummempaa - tuo totesi. Yksi niitä päiviä...
Minä siinä miettimään millä mieltäni piristäisin ja katseeni osui lipaston laatikossa eräisiin ihanaisiin ja päätin testata vielä saisin korvakorut läpi korvan. Ovat nimittäin liki 6 vuotta olleet jo ilman. Meniväthän ne - ja nyt on tämänkin naisihmisen naama messingillä. Vaikean Oravan kiinalaismaatuskat (1.5cm) ovat ihanat, eikös?
Niin - ja tulee se päivä huominenkin ja tämäkin päättyi sittenkin ainakin jonkinlaiseen tyveneen, talossa rauha ja hiljaisuus, jospa lukisi muutaman päivittyneen blogin.
EDIT. Kuulin juuri, että Kuopus Kepposen puhelin kuivuu hyllyn päällä, oli aamulla pudonnut vessanpyttyyn. En voi muuta kuin hekottaa hervottomana....