Miksi sinä neulot? Miksi sinä värjäät? Miksi tuijotat sinne jonnekin kaukaisuuteen haaveileva ja mietteliäs katse silmissäsi?
Näin minulta useinkin kysytään. Harmikseni blogiin asti ei viime aikoina ole liiaksi töitä pulpahtanut, mutta tuleehan noita töitä kuitenkin tehtyä koko ajan. Minä vain olen neulojana sellainen, että unohdun usein silittämään syntyvää pintaa ja värikoodia. Tuijotan säikeitä ja kuituja lumottuna. Eihän siinä oikein niitä silmukoita kovinkaan nopeasti silloin synny, kun taivaanrannan haavehtija niitä vain tuijottelee ja neuloo silmukoita hitaanlaisesti ja huolellisesti. Mutta olenkin todennut, että minulle tämä on visuaalinen elämys, sellaisenaan lähes terapeuttinen toiminnan muoto.
Jos en neulo, niin haaveilen ja suunnittelen seuraavaa, pohdin kenties lankaa ja sen koostumusta ja värjäisinkö kenties sen vai ostaisinko kaupasta ja mistä.
Ja useimmiten minulla onkin tämän näköinen kombo ympärilläni
Tämä neiti tai joskus koko viidenkin kopla saalistaa kilvan välineitäni tai syö lankojani.
Mutta yhtäkaikki yhdessä tai erikseen kaikki nämä ovat minulle niin rakkaita. Olenkin todennut, että kun äiti on tyytyväinen niin aika moni muukin perheessä voi hyvin ja sehän taisi ollakin todeksikin tutkittu juttu se.
Neela ei muuten voi vastustaa kehruuvilloja. Olisi varmaan syönyt koko letin jos ei väliin olisi ehtinyt. Hassu pikku neiti.
Nyt ei kun jatkamaan harrastuksia. Lämpöiset kiitokset kaikille edellisen postauksen kommenteista. Olen ne kaikki kyllä lukenut vaikken jokaiseen vastannutkaan.