Hei taas lukijani pitkästä aikaa. Täällä on arki ja elämä monilla tavoilla koetellut ja aina vaan jatkuu, mutta periksi ei anneta, ei sitten millään. En sen tarkemmin niihin mene, ei se ketään auta niitä vatvoa, mutta jospa jaan eiliset koettelemukset kanssanne niin saatte ainakin nauraa kanssani kaiken surkuhupaisuudelle.
Eilen taas palautimme Esikkoa Hämeenlinnaan kotilomalta. Viimeisiä viedään sillä kaveri muuttaa pysyvään asuinpaikkaansa lähemmäs meitä kuun puolivälin jälkeen. Suuri helpotus, jäävät kahden viikon välein usean sadan kilometrin ajamiset pois. Mutta ihankuin lähtiäisiksi eilen ryhtyi Miehekkään auto temppuilemaan puolivälissä matkaa mennessä. Jäähdytinnesteet puskivat vauhdilla ulos jostakin kohtaa järjestelmää. Jollakin tavalla nesteitä ja vettä lisäämällä (onneksi oli kanistereita mukana) nilkutimme perille. Eihän sitä harmitusta tietysti siinä matkalla saanut minimoitua kokonaan puheista ja kas perillä Esikko sitten paukautti heti alkajaisiksi asuinpaikkansa ikkunan päreiksi. Saatesanoiksi karjaisi heti ensin: Saa....n per....n auto. Mitään en ehtinyt tehdä estääkseni, kun tosiaan autosta jostakin mukaan poimittu ruuvimeisseli siihen ikkunaan lensi.
No, onneksi on vakuutuksia ja sinne jäi poju sosiaalisen tarinan avulla asiaa omaohjaajansa kanssa purkamaan. Totesimme kyllä heti ohjaajien kanssa, että nyt tuli plagioitua aikuisten tunnetila itselleen täydellisesti. Noin olisi itselläkin tehnyt mieli tehdä.
Takaisinkin kyllä onneksi tuon sata kilometriä pääsimme. Tarkkaan harkittujen veden tankkauspisteiden ja pysähdysten avulla. Syyllinen on hapertunut nesteletku, joka kyllä hoituu, mutta ensin on purettava aika monta osaa edestä pois.
Positiivisuuden periaatetta kun aina järkähtämättömästi noudatan, niin kerronpa iloisemmankin asian. Olen pitkään halunnut opetella minäkin isoäidin neliön virkkaamaan. Välillä olen siihen opastustakin saanut vaan kun hahmotus on mitä on niin ei se ole aiemmin tarttunut. Nyt sitten ajomatkalla, johon koettelemusten myötä upposi aikaa rutkasti päälle neljä tuntia tekaisin tämän
Jes - viimeinkin pahviseen päähäni tarttui jotakin. Pelkään kuitenkin pahoin, että tästä seuraa jonkin sortin mania jälleen. Kohta on kämppä täynnä virkattuja juttuja, kääk. Minä ja virkkuukoukku, voitteko uskoa?
Seuralaiseni ei paljon piitannut
Hän vain, Pelle siis veti sikeitä tyynesti eikä tajunnut ihastella kätteni jälkiä.
Olen myös vuoden alusta innostunut pitkästä aikaa lukemaankin enemmän ja tätä voinkin lämmöllä suositella
Kertokaahan jos olette Olssonin muita kirjoja lukeneet, suositteletteko?
Ihania kevätpäiviä ystäväni.
